PYHÄ ALBERTUS MAGNUS

Pyhä Albertus Magnus

Hänet tunnettiin Albert Suurena. Hän oli luonnontieteilijä, filosofi ja teologi. Hän syntyi noin vuonna 1206 ja kuoli Kölnissä 15. marraskuuta 1280. Häntä kutsutaan "Suureksi, ja hänellä on kunnianimi "Doctor Universalis", joka muistuttaa hänen ainutlaatuisesta neroudestaan ja laaja-alaisesta tietoudestaan, sillä hän oli etevä kaikilla aloilla, joita hänen aikanaan opillisesti harjoitettiin. Ja hän löi laudalta kaikki aikalaisensa, paitsi ehkä Rogen Baconia (1214-94), luonnontieteissä. Hänen aikalaisensa Ulrich Engelbert kutsuu häntä aikansa ihmeeksi."Vir in omni scientia adeo divinus, ut nostri temporis stupor et miraculum congrue vocari possit" (De summo bono, tr. III, iv)

I. ELÄMÄ
Albert, joka oli Bollstädtin kreivin vanhin poika, syntyi Lauingenissa, Swabiassa, vuonna 1205 tai 1206, vaikka monet historioitsijat ajoittavat sen vuoteen 1193. Mitään varmaa ei tiedetä hänen alkeis- tai valmistavasta koulutuksesta, jonka hän sai joko isänsä talossa tai lähialueen koulussa. Nuorena hänet lähetettiin opiskelemaan Paduan yliopistoon. Paikka valittiin joko sen takia, että hänen setänsä asui siellä, tai koska Padua oli kuuluisa vapaista taiteista, joihin tällä nuorella swabialaisella oli erityinen mieltymys. Hänen Paduaan matkustamisen ajankohtaa ei voida tarkoin määritellä. Vuonna 1223 hän liittyi Pyhän Dominicuksen sääntökuntaan, ja häntä veti puoleensa autuas Saxonyn Jordan, sääntökunnan toinen yleisesimies. Historioitsijat eivät kerro, jatkoiko Albert opintojaan Paduassa, Bolognassa, Pariisissa vai Kölnissä. Opintojen jälkeen hän opetti teologiaa Hildesheimissa, Freiburgissa (Breisgau), Ratisbonissa, Strasbourgissa ja Kölnissä. Hän oli Kölnin luostarissa, missä hän tulkitsi Peter Lombardin "Book of the Sentences" –kirjaa, jolloin vuonna 1245 hänet määrättiin valmistautumaan Pariisiin lähtöön. Siellä hän sai tohtorin arvon yliopistossa, jota ennen muita, kutsuttiin teologian kouluksi. Tänä ajanjaksona, kun hän toimi Kölnissä ja Pariisissa, hänen kuulijoidensa joukkoon kuului Tuomas Akvinolainen, joka oli tuolloin hiljainen, mietteliäs nuori mies, jonka älykkyyden Albert huomasi, ja jonka suuren tulevaisuuden hän ennusti. Opetuslapsi seurasi mestariaan Pariisiin vuonna 1245 ja palasi hänen kanssaan vuonna 1248 uuteen Kölnin Studium Generaleen, missä Albert nimitettiin johtajaksi, kun taas Tuomaksesta tuli toinen professori ja Magister Studentium. Vuonna 1254 Albert valittiin oman sääntökuntansa provinsiaaliksi Saksassa. Hän matkusti Roomaan vuonna 1256 puolustaakseen kerjäläismunkkisääntökuntaa P. Amourin Williamin hyökkäyksiä vastaan, jonka kirjan "De novissimis temporum perculis" paavi Alexander IV oli tuominnut 5. päivänä lokakuuta 1256. Roomassa olonsa aikana Albert täytti paikan Pyhän palatsin johtajan toimistossa (perustettiin p. Dominicuksen aikana), ja hän saarnasi Johanneksen evankeliumista ja kanonisista kirjeistä. Hän luopui virastaan provinsiaalin toimistossa vuonna 1257 omistautuakseen opiskelulle ja opettamiselle. Dominikaanien yleiskapitulissa, joka pidettiin Valenciassa vuonna 1250 yhdessä Tuomas Akvinolaisen ja Tarentasian Pietarin (myöhemmin paavi Innocentius V) kanssa, hän laati säännöt opetuksen ohjaamiseksi ja määritteli opiskelun valmistumisjärjestelmän sääntökunnalle. Vuonna 1260 hänet nimitettiin Ratisbonin piispaksi. Peläten menettävänsä suuren mestarin palvelut Humbert de Romanis, dominikaanien yleisesimies, pyrki estämään nimityksen mutta epäonnistui. Albert hallitsi hiippakuntaa vuoteen 1262, jolloin hänen eron- pyyntönsä hyväksyttiin. Hän jatkoi vapaaehtoisesti velvollisuuksiensa hoitamista Kölnin Studiumin professorina. Vuonna 1270 hän lähetti tutkimuksensa Pariisiin p. Tuomaksen avuksi hänen kamppaillessaan Siger de Brabantin ja Averroistsin parissa. Tämä oli hänen toinen erityinen tutkielmansa arabialaisia selityksiä vastaan. Ensimmäisen niistä hän kirjoitti vuonna 1256 nimellä "De Unitate Intellectus Contra Averroem". Paavi Gregory X kutsui hänet osallistumaan Lyonin kirkolliskokoukseen (1274) neuvotteluihin, joihin hän otti aktiivisesti osaa. Ilmoitus p. Tuomaksen kuolemasta Fossa Nuovassa, kun hän oli palaamassa kirkolliskokoukseen, oli raskas isku Albertille, ja hän julisti, että "Kirkon valo" on sammunut. Se oli toki selvää, että hän oli kasvanut rakastamaan hänen arvokasta, pyhimyksen kaltaista oppilasta, ja sanotaan, että myöhemmin hän ei voinut koskaan estää kyyneleitä kun p. Tuomaksen nimi mainittiin. Jotakin hänen vanhasta tarmostaan ja hengestään palasi vuonna 1277, kun ilmoitettiin, että Stephen Tempier ja muut halusivat tuomita Tuomas Akvinolaisen kirjoitukset sillä vetoomuksella, että ne olivat liian suosiollisia ei-uskoville filosofeille, ja hän matkusti Pariisiin puolustamaan opetuslapsensa muistoa. Hänen voimakas mielensä tuli asteittain synkäksi, hänen ruumiillinen voimansa, jota heikensivät yöjumalanpalvelukset, ankara itsekuri ja moninkertainen työ, heikkeni vuosien saatossa. Paavi Gregory XV julisti hänet autuaaksi vuonna 1622. Hänen juhlaansa vietetään 15. päivänä marraskuuta. Saksan piispat, jotka kokoontuivat Fuldassa syyskuussa 1872, lähettivät pyhälle istuimelle anomuskirjan hänen kanonisoimisekseen. Hänet julistettiin pyhäksi vuonna 1931.

II. TEOKSET

Albertilta on julkaistu kaksi kokonaisteosta (Opera Omnia), toinen Lyonissa vuonna 1651, jonka toimitti isä Peter Jammy, O.P., toinen Pariisissa (Louis Vivés), 1890-99, joka julkaistiin Reimsin hiippakunnassa Abbé Auguste Borgnetin ohjauksessa. Paul von Loë on kirjoittanut kronologian Albertin kirjoituksista nimeltä "Analecta Bollandiada" (De Vita et scriptis B. Alb. Mag., XIX, XX ja XXI). Mandonnet, O.P., on tehnyt loogisen järjestyksen teoksessa Vacantin "Dictionnaire de théologie catholique". Seuraava lista sisältää useiden tutkielmien aiheet. Numerot viittaavat Borgnetin painokseen (38 teoksen osaa). Logiikka: seitsemän tutkielmaa (I. 2). Fysiikka: "Physicorum" (3); "De Doelo et Mundo", "De Generatione et Corruptione". "Meteororum" (4); "Mineralium" (5); "De Natura locorum", "De passionibus aeris" (9). Biologia: "De vegetabilibus et plantis" (10); "De animalibus" (11-12); "De motibus animalium", "De nutrimento et nutribili", "De aetate", "De morte et vita", "De spiritu et respiratione" (9). Psykologia: "De Anima" (5); "De sensu et sensato", "De Memoria, et reminiscentia", "De sommo et vigilia", "De natura et origine animae", "De intellectu et intelligibili", "De unitate intellectus" (9). Edellä mainittuja aiheita, logiikkaa lukuun ottamatta, on käsitelty suppeasti teoksessa "Philosophia pauperum" (5). Moraali ja politiikka: "Ethicorum" (7); "Politocorum (8). Metafysiikka: "Metaphysicorum" (6); "De causis et processu universitatis" (10). Teologia:"Commentary on the works of Denis the Aereopagite" (14); "Commentary on the Sentences of the Lombard" (25-30); "Summa Theologiae" (31-33); "Summa de creaturis" (34-35); "De sacramento Eucharistiae" (38); "Super evangelium missus est" (37). Eksegetiikka: "Commentaries on the Psalms and Prophets" (15-19); "Commentaries on the Gospels" (20-24); "On the Apocalypse" (38). Saarnat (13). Mandonnet toimitti tutkielman "Quindecim problemata contra Averroistas" kirjassaan "Siger de Brabant" (Freiburg, 1899). Seuraavien teosten alkuperä ei ole varma: "De apprehensione" (5); "Speculum astronomicum" (5); "De alchimia" (38); Scriptum super arborem Aristotelis" (38); "Paradisus animae" (37); "Liber de Adhaerendo Deo" (37); "De Laudibus B. Virginis" (36); "Biblia Mariana" (37).

III. VAIKUTUS

Albertin ponnisteluiden vaikutus oman ja myöhempien aikojen opiskelijoihin oli luonnollisesti valtava. Hänen kuuluisuutensa johtuu osittain siitä tosiasiasta, että hän oli edelläkävijä, Tuomas Akvinolaisen ohjaaja ja mestari, mutta myös hänen oma nimensä oli huomattava, hänen aikalaisensa ja jälkimaailma huomasivat hänen erikoislaatuisuutensa. On huomattavaa, että tämä keskiaikainen luostariveli, monien sääntökuntavelvollisuuksiensa keskellä, sääntökunnan provinsiaalina, piispana ja paavin paavinlähettiläänä, ristiretkisaarnaajana, ja tehden monia työläitä matkoja Kölnistä Pariisiin ja Roomaan ja jatkuvia opintomatkoja eri puolille Saksaa, pystyi tekemään todellisen tietosanakirjateoksen, joka sisältää tieteellisiä tutkielmia lähes kaikilta aloilta, ja hän tuo esille oivalluskykyä teologian luonteeseen ja tietoon, mikä hämmästytti hänen aikalaisiaan ja vieläkin herättää oman aikamme oppineitten ihailua. Hän oli, todellakin, Doctor Univeralis. Hänestä voi vain sanoa: Nil tetigit quod non ornavir; ja ei ole liioiteltua, kun eräs nykyajan kriitikon ylistyksessä, kun hän kirjoitti:"Jos me pidämme häntä teologina tai filosofina, Albert oli epäilemättä aikansa kaikkein poikkeuksellisin ihminen; Sanoisin yksi kaikkein ihmeellisimmistä neroista, joita on koskaan aikaisemmin ollut" (Jourdain, Recherches Critiques). Albertin aikana filosofia oli yleinen tiede, joka kosketti kaikkea, minkä voitiin kuvitella olevan yhteydessä mielen luonnollisiin voimiin; fysiikka, matematiikka ja metafysiikka. Hänen kirjoituksissaan emme todellakaan löydä eroa luonnontieteiden ja filosofian välillä siten kuin nykyään ajattelemme. On todella tarkoituksenmukaista tarkastella hänen taitoja empiirisissä tieteissä, hänen vaikutustaan skolastiseen filosofiaan ja hänen teologiaansa.

IV. ALBERT JA EMPIIRISET TIETEET
Ei ole yllättävää, että Albert toi esiin tiedon lähteitä, jotka olivat hänen aikanaan mahdollisia, ja erityisesti Aristoteleen tieteellisistä kirjoituksista. Kuitenkin hän sanoo:"Luonnontieteiden tarkoitus ei ole vain yksinkertaisesti hyväksyä toisten väitteitä [narrata], vaan tutkia syitä, jotka aiheuttavat toimintaa luonnossa" (De Miner., lib. II, tr. ii, i). Tutkielmassaan kasveista hän esittää periaatteen: Experimentum solum certificat in talibus (Koe on vain turvallinen opas sellaisessa tutkimuksessa). (De Veg., VI, tr. ii, i) Kuten hän oli syvästi perehtynyt teologiaan, hän sanoo:"Luonnon tutkimisessa meidän ei pidä kysyä, kuinka Luoja Jumala saattaisi, kuten hän vapaasti voi, käyttää hänen luotujaan tekemään ihmeitä ja sitä kautta näyttää voimansa: meidän on pikemminkin etsittävä sitä, mitä Luonto sisäisellä olemuksellaan tuo esiin" (De Coelo et Mundo, I, tr. iv, x). Ja silti hän piti luonnontieteellisissä kysymyksissä parempana Aristotelesta kuin p. Augustinusta. (In 2, Sent. Dist. 13, Cart. 2). Hän ei myöskään kaihda kreikkalaisten filosofien arvostelua. "Kuka tahansa uskoo, ettei Aristoteles ole hyvä, sen täytyy myös uskoa, että hän ei koskaan erehtynyt. Mutta jos uskoo, että Aristoteles oli ihminen, silloin epäilemättä hän oli vastuuvelvollinen virheille juuri kuten mekin olemme." (Physic. lib. VIII, tr. 1, xiv). Itse asiassa Albert omistaa pitkän kappaleen sille, mitä hän kutsuu "Aristoteleen virheiksi" (Sum. Theol. P. II, tr. i, quaest. iv) . Sanalla sanottuna hänen Aristoteleen arvostuksensa on kriittinen. Hän ei ainoastaan ansaitse hyväksyntää tuomalla Stagiriten tieteellisen opetuksen keskiaikaisten oppineiden keskuuteen vaan myös osoittaessaan sen menetelmän ja hengen, jossa tuo opetus oli vastaanotettava. Kuten hänen aikalaisensa Roger Bacon (1214-94) Albert oli uupumaton luonnon opiskelija ja sulautui voimakkaasti empiirisiin tieteisiin sellaisella huomattavalla menestyksellä, että häntä on syytetty pyhien tieteiden laiminlyönnistä (Henry of Ghent, De scriptoribus ecclesiasticis, II, x). Todellakin, monia tarinoita on kiertänyt, jotka yhdistävät hänet magiikan voimiin tai manaukseen. Tohtori Sighart (Albertus Magnus) tutki näitä legendoja ja pyrki erottamaan totuuden vääristä ja liioitelluista kertomuksista. Toiset elämäkerran kirjoittajat tyytyvät huomioimaan tosiasian, että Albertin asiantuntemus fysiikan alalla oli perusta, jolle kertomukset oli rakennettu. Totuus on näiden kahden ääripään välillä. Albert oli liiallisen huomaavainen harjoittaessaan luonnontieteitä; hän oli auktoriteetti fysiikassa, maantieteessä, astronomiassa, mineralogiassa, kemiassa (alkemia), eläintieteessä, fysiologiassa, ja jopa frenologiassa. Kaikissa näissä aineissa hänen oppineisuutensa oli laajaa, ja monilla hänen havainnoillaan on pysyvä arvo. Humboldt panee suuren kunnian Albertin tiedoille fysikaalisessa maantieteessä (Cosmos, II, vi). Meyer kirjoittaa (Gesch. der Botanik):"Ketään kasvitieteilijää, joka on elänyt ennen Albertia, ei voida verrata häneen, ellei Theophrastusta, jonka tuttu hän oli; ja hänen jälkeensä kukaan ei ole maalannut luontoa niin elävin värein tai tutkinut sitä niin perusteellisesti ennen Conradin, Gesnerin ja Cesalpinin aikaa. Siten kaikki kunnia miehelle, joka sai aikaan niin hämmästyttävää edistystä luonnontieteissä kuin kukaan muu olisi voinut tehdä, en sanoisi tehdäkseni ylilyöntiä, vaan samaistaakseni hänet kolmen vuosisadan ajanjaksoon." Hänen julkaisuittensa lista on merkittävä puolustus syytteille teologisten ja pyhien kirjoitusten laiminlyönnille. Toisaalta hän ilmaisi halveksuntaa kaikkea sitä kohtaan, mikä haiskahti taikavoimalta tai magiikalta:"Non approbo dictum Avicennae et Algazel de fascinatione, quia credo quod non nocet fascinatio, nec nocere potest ars magica, nec facit aliquid ex his quae timentur de talibus" (Ks. Quétif, I, 167). Se, että hän ei tunnustanut sitä mahdollisuutta, että alkemian avulla tai filosofien kiveä käyttämällä voitaisiin tehdä kultaa, on ilmeistä hänen omista sanoistaan päätellen:"Tieteet yksin eivät voi tuottaa aineellista muotoa". (Non est probatum hoc quod edicitur de plumbo esse aurum, eo quod sola ars non potest dare formam substantialem - - De Mineral., lib. II, dist. 3).

Roger Bacon ja Albert todistivat maailmalle, että kirkko ei vastusta luonnon tutkimista, että usko ja tiede voivat kulkea käsi kädessä; niiden elämä ja kirjoitukset ilmaisevat kokeiden ja tutkimusten tärkeyttä. Bacon oli tutkimuksissa uupumaton ja arkailematon. Ajoittain myös hänen kritiikkinsä oli terävää. Mutta Albertista hän sanoi:"Studiosissimus erat, et vidit infinita, et habuit expensum, et ideo multa potuit colligere in pelago auctorum infinito" (Opera, ed. Brewer, 327). Albert kunnioitti auktoriteettia ja traditiota, oli harkitseva esittäessään tutkimustensa tuloksia ja siitä johtuu, että "hän myötävaikutti paljon enemmän kuin Bacon 13. vuosisadan tieteen kehittymiseen" (Turner, Hist. of Phil.). Hänen tieteellinen menetelmänsä oli historiallinen ja kriittinen. Hän kokosi yhteen valtavaan ensyklopediaan kaiken, mitä hänen aikanaan tiedettiin ja kirjoitti sitten omat näkemyksensä, etupäässä kommentaarin muodossa Aristoteleen töistä. Joskus hän kuitenkin epäröi eikä ilmaise omaa näkemystään, luultavasti koska hän pelkäsi, että hänen teoriansa, jotka olivat "edistyksellisiä" noina aikoina, olisivat herättäneet hämmästystä ja tilaisuuden epäsuosiollisiin kommentteihin. "Dicta peripateticorum, prout melius potui exposui: nec aliquis in eo aliquis in eo potest deprehendere quid ego ipse sentiam in philosophia naturali" (De Animalibus, circa finem). Augusta Theodosia Dranen hienossa työssä "Christian Schools and Scholars" (419 sqq.) on joitakin mielenkiintoisia huomautuksia aiheesta "muutamia Albertin tieteellisiä näkemyksiä, jotka osoittavat, kuinka paljon hänellä oli omia terävä-älyisiä havaintoja luonnontieteellisistä ilmiöistä, ja kuinka paljon hän oli aikaansa edellä..." Puhuessaan Britteinsaarista hän viittasi yleisesti esitettyyn ajatukseen, että toinen saari, Tile tai Thule, sijaitsi Länsimeressä, ja oli asumiskelvoton pelottavan huonon ilmaston takia, "mutta jossa", hän sanoo, "ei liene kukaan vielä käynyt". Albert esittää hienotekoisen esityksen maan pallonmuotoisuudesta. Ja on osoitettu toteen, että hänen näkemyksensä tästä aiheesta johtivat lopulta Amerikan löytämiseen (cf. Mandonnet, teoksessa "Revue Thomiste", I, 1893; 46-64, 200-221).

V. ALBERT JA SKOLASTIIKKA

Tärkeämpi kuin Albertin vaikutu fysikaalisten tieteiden kehittymiselle oli hänen vaikutuksensa filosofian ja teologian tutkimukselle. Hän, enemmän kuin kukaan muu suurista skolastikoista ennen p. Tuomasta, antoi kristilliselle filosofialle ja teologialle muodon ja menetelmän, jotka ovat vahvasti säilyneet nykyaikaan. Tässä suhteessa hän oli edelläkävijä ja opetti Tuomasta, joka ylitti hänet monissa vaatimuksissa, joita vaaditaan täydelliseltä kristilliseltä tohtorilta. Viitoittamalla oppisuunnan, jota toinen seurasi, Albert jakoi kunnian olla uranuurtaja yhdessä Halesin Alexanderin (k.1245) kanssa, jonka "Summa Theologiae" oli ensimmäinen, joka kirjoitettiin Aristoteleen töiden jälkeen, ja siitä tuli yleisesti tunnettu Pariisissa. Heidän aristoteelisten metodien ja periaatteiden yhdistäminen ilmoitettuun doktriiniin tarjosi maailmalle skolastisen järjestelmän, joka sisältää järjen sopusoinnun ja ortodoksisen uskon. Epäortodoksisen Averroesin jälkeen Albert oli pääkommentoija koskien Aristoteleen teoksia, jonka kirjoituksia hän tutki mitä uutterimmin, ja jonka periaatteita hän omaksui systematisoidessaan teologiaa, millä tarkoitettiin kristillisen opin tieteellistä esittämistä ja puolustamista. Aristoteleen valitseminen mestariksi aiheutti voimakkaan opposition. Juutalaiset ja arabialaiset kommentaarit Stagiriten töistä olivat aiheuttaneet niin monia virheitä 11. – 13. vuosisadoilla, että useita vuosia (1210-25) Aristoteleen fysiikan ja metafysiikan opiskelu oli kiellettyä Pariisissa. Albert kuitenkin tiesi, että Averroes, Aberlard, Amalric ja muut olivat johtaneet vääriä doktriineja filosofien kirjoituksista. Hän tiesi vielä lisäksi, että olisi ollut mahdotonta padota innostusta, jota tunnettiin filosofian opiskelua kohtaan. Niin hän päätti puhdistaa Aristoteleen työt rationalismista, averroismista, panteismistä ja muista virheistä ja pakottaa pakanallisen filosofian palvelemaan ilmoitetun totuuden asiaa. Tässä hän seurasi p. Augustinuksen esittämää kaanonia (II De Doct. Christ., xl), jossa selvitettiin, että todellisen uskon puolustajien on sulautettava pakanallisten filosofien kirjoituksista löydetyt totuudet samalla kun niiden virheelliset mielipiteet oli hylättävä tai selitettävä kristillisessä merkityksessä. (Ks. St. Thomas, Summa Theol, I, Q. lxxxiv, a.5.) Kaikkien alempiarvoisten (luonnollisten) tieteiden pitää olla teologian palvelijoita (ancillae), tieteen joka on ylivoimainen ja valtija (ibid., l P., tr. l, quaest. 6). Abelardin ja hänen seuraajiensa rationalismia vastoin Albert osoitti eron luonnollisesti saatavan tiedon ja mysteerien (esim. kolminaisuus ja inkarnaatio) välillä, joita ei voida saada selville ilman ilmoitusta (ibid., l P., tr. III, quaest. 13). Olemme nähneet, että hän kirjoitti kaksi tutkielmaa averroismia vastaan, mikä tuhosi individualistisen kuolemattomuuden ja individualistisen vastuun opettamalla, että ei ole kuin yksi rationaalinen sielu kaikkia ihmisiä varten. Panteismi torjuttiin averroismin myötä, kun tosi oppi universalismista, järjestelmä joka tunnetaan realismin hillitsijänä, hyväksyttiin skolastisten filosofien keskuudessa. Albert perusti ajatuksensa eroon universaalin ante rem (Jumalan mielessä oleva ajatus tai arkkityyppi), in re (olemassa oleva tai pystyy olemaan monissa yksilöissä) ja post rem (mielen abstraktoimana käsitteenä ja verrattuna ihmisiin, joista se voidaan implikoida) välillä. "Universale doubus constituitur, natura, scilicet cui accidit universalitas, et respectu ad multa, qui complet illam in natura universalis" (Met., lib. V, tr. vi, cc. V, vi). A.T. Drane (Äiti Raphael, O.S.D.) esittää merkittävän selityksen näihin doktriineihin (op. Cit. 344-429). Vaikka Albert olikin Aristoteleen seuraaja, Albert ei laiminlyönyt Platoa. "Scias quod non perficitur homo in philosophia, nisi scientia duarum philosophiarum, Aristotelis et Platonis (Met., lib. I, tr. v, c. xv). On virheellistä sanoa, että hän lähes "apinoi" (simius) Aristotelea. Jumalallisten asioiden tietämisessä usko edeltää jumalallisen totuuden ymmärtämistä, auktoriteetti edeltää järkeä (I Sent., dist. II, a. 10); mutta asioissa, jotka voidaan tietää luonnollisella tavalla, filosofin ei pitäisi pitää kiinni mielipiteestä, jota hän ei ole valmis puolustamaan järjellä (ibid., XII; l, I, tr. l, c. i). Albertin mukaan logiikka oli filosofille valmistautumista opettamiseen siitä, kuinka meidän pitäisi käyttää järkeä siinä mielessä, että pääsisimme tietämyksestämme siihen mitä emme tiedä: "Docens qualiter et per quae devinitur per notum ad ignoti notitiam" (De praedicabilibus, tr. I, c. iv). Filosofi on joko kontemplatiivinen tai käytännöllinen. Kontemplatiivinen filosofi suosii fysiikkaa, matematiikkaa ja metafysiikkaa; käytännöllinen (moraalinen) filosofi on monastinen (yksilölle), kotirakas (perheelle) tai poliittinen (valtiolle tai yhteisölle). Poissuljettuna fysiikka, nykyään oma erityinen tiede, meidän aikamme kirjoittajat yhä pitävät voimassa filosofian vanhan skolastisen jaon logiikkaan, metafysiikkaan (yleinen ja erityinen) ja etiikkaan.

VI. ALBERTIN TEOLOGIA

Teologiassa Albertilla on paikka Peter Lombardian ja p. Tuomas Akvinolaisen välillä. Systemaattisessa järjestyksessä, tarkkuudessa ja selvyydessä hän menee edellisen ohi, mutta jää oman maineikkaan oppilaansa varjoon. Hänen "Summa Theologiae" tuo edistystä tuon ajan tapoihin tieteellisessä mielessä tarkasteltuna eliminoimalla tarpeettomia kysymyksiä, rajoittamalla argumentteja ja vastaväitteitä. Silti jäljelle jää paljon impedimenta, haittoja tai kompastuskiviä, joita p. Tuomas Akvinolainen piti tarpeeksi vakavina ja halusi, että aloittelijoille saataisiin uusi teologian käsikirja - - ad eruditionem incipientium, kuten eräs tohtori vaatimattomasti huomauttaa hänen kuolemattoman "Summa" –teoksen alkupuheessa. Doktor Universaliksen mielen täytti tieto niin monista asioista, että hän ei aina pystynyt sopeuttamaan esitystään totuudesta noviisien kapasiteettiin teologiassa. Hän harjoitutti ja ohjasi erästä oppilasta, joka antoi maailmalle lyhyen, selvän ja täydellisen tieteellisen esityksen ja kristillisen doktriinin puolustuksen, Jumalan alaisena, siksi me olemme kiitollisia myös Albertus Magnukselle p. Tuomaan "Summa Theologica" –teoksesta.

Suomennos Kari Harmoinen